Välähdyksiä työelämästä. Fiktiivinen tarina, jossa elementtejä oikeasta elämästä.
Lidia on työmatkalla. Niissä on hohtoa. Olo on tärkeä, hän on merkittävä henkilö ja yksi muiden tärkeiden henkilöiden joukossa. Tärkeät henkilöt kokoontuvat yhteen erilaisiin huoneisiin tai muihin yhteisiin tiloihin. Puhutaan, jaetaan asioita, joihin pääsevät osallisiksi vain nämä tärkeät henkilöt. Saadaan tietää asioista paljon ennen muita. Päätetään asioita, jotka koskettavat isoja joukkoja ihmisiä. Tältä isolta joukolta, joita päätökset koskevat, heiltä ei kysytä mitään. Tämänkin työmatkan jälkeen viikonloppu menee raporttien kirjoittamiseen. Lidian leukaperät kiristyy ja hän puree hampaita yhteen.
– Lukeekohan niitä raportteja koskaan kukaan?
Lidia haukottelee ja hieroo silmiään, yöunet jäivät jo edellisenä yönä vähäiseksi. Kotimatkalla juna on taas myöhässä ja kello näyttää lähes puolta yötä, kun hän avaa kotioven. Sängyssä vilkaisu kelloon, yli yksi. Vihdoin hän saa ummistaa silmänsä. Väsymys kirvelee ja tuntuu kuin niissä olisi hiekkaa. Onneksi huomenna on torstai, enää kaksi päivää viikonloppuun.
Lidia katsoo kelloa uudestaan, on aamuyö. Hän huokaisee. Ajatukset suttaavat päässä, uni ei tule. Aivot ovat muuttuneet kymmenkaistaiseksi moottoritieksi, jossa ajatukset yrittävät kiilata toistensa ohi, härskisti välittämättä onko ohituskaistaa vai ei. Levähdyspaikkoja eivät ajatukset osaa käyttää, ainakaan tänä yönä. Lidia vaipuu jonkinlaiseen horrokseen. Kello pirisee aamulla aivan liian varhain ja hänestä tuntuu, että unta on ollut vain muutama minuutti.
Lidia istuu työpaikkansa neuvotteluhuoneessa, kokous on alkamassa. Pikkutakit ja suorat housut, niin naisten kuin miesten, seuraavat kaikki samaa värikoodia. Kahvikupit kilisevät ja viinerivati tyhjenee. Osallistujien edessä pöydällä on osallistujien työvälineitä, vihkoja, kalentereita, kyniä ja äänettömille asetettuja älypuhelimia. Paperit kahisevat, kun joku tarkistaa jotain esityslistalta. Puheenjohtaja yskäisee ja avaa kokouksen.
”Lihalliset tehokoneet”, ajatus iskee Lidian päähän yhtäkkiä ja arvaamatta. Lidia katsoo kokouksen osallistujia. Häntä vastapäätä istuva nainen on selvästi väsynyt. Hänen silmänaluksensa ovat tummat ja hiukset elottomia. Hänen vieressänsä istuu mahakas mies. Miehen kasvoilla näkyvät varjot kertovat, että hänen väsymyksensä ei johdu pelkästä hetkellisestä unettomuudesta tai lievästä työkiireestä. Lidia katsoo jokaista pöydän ympärillä. Meidän jokaisenhan pitäisi olla kukkeimmillaan, meidän tulisi loistaa ja meidän kaikkien tulisi nauttia elämästämme. Meillä kaikilla on hyvä toimeentulo ja perhe-elämä vaikuttaa ainakin ulkoisesti olevan hyvä. Hän huokaa. Miten tässä on näin käynyt?
Lidian ajatukset palaavat häneen itseensä. Minähän olen yksi heistä, ihan samanlainen! Hänenkin koko maailmansa on tässä hetkessä ja tässä elämänsiivussa. Pitää mennä massan mukana. Pitää olla näyttöä. Kaunis kiiltävä valkoinen koti, mielellään hulppea kaupunkiasunto tai iso talo. Tallissa tai pihalla, kaksi autoa. Toinen niistä sähköinen citymaasturi, jolla koko perhe hurauttaa kulutustemppelien äärelle.
Tehokoneperheen noustessa autosta, toiset tehokoneet pääsevät arvostelemaan, onko vaatteet ja asusteet oikeanlaiset. Toisten tehokoneiden katseista tehokoneperhe saa hetkellisen täyttymyksen. Vaatteet ja ulkoiset seikat ovat kohdallaan. Korvissaan tehokoneperhe kuulevat ja sieluissaan he aistivat toisten tehokoneiden kaateelliset pään sisäiset tai ulkoiset hiljaiset lausahdukset. Näin tehokoneperheen pienet tehokoneet oppivat jo pienestä pitäen, että vain tehokoneiden ulkokuori merkitsee. Ei ole väliä onko tehokone rikki, sisältä ruostunut tai lommoinen. Sehän ei näy, on siis arvotonta.
Tehokoneille on merkitystä, missä he päivänsä viettävät. Tehokonelaitokset, jossa he päivänsä kuluttavat ovat upeita laitoksia, joissa tehokoneet tuntevat, että täällä heidän laisiaan arvostetaan. Sen vuoksi he pinnistävät ja tekevät kaikkensa, että saisivat päivän päätteeksi kasaan vähintään yhtä monta hienoa asiaa kuin paikan toiset tehokoneet. Mielellään pari enemmän. Onhan tehokoneet tehokkaita! Taipuisiakin ovat, venyvät uskomattomiin tekoihin päivän aikana. Jos ei muuten ehditä päästä tavoitteisiin, on aina olemassa tauot. Niitä voi hyödyntää, jos ei muuten ehdi saada omaa läjää kasaan. Eihän tehokone tarvitse öljyä eikä jäähdytystä, toimii kuin rasvattu ilman turhia taukoja tai huoltoja!
Samoissa tehokonelaitoksissa on myös niitä tehokoneita, jotka ovat menettäneet tehoansa. Se on tapahtunut jotenkin salakavalasti, huomaamatta. Tehokoneessa ei enää riitä teho. Se on tietysti iso häpeä. Jyrkkiä mäkiä alkaa nousta tehokoneen eteen tai tiet ovat muuten kuoppaisia ja kivisiäkin. Tehokone kieltää ainakin alkuun mitä on tapahtumassa ja ajattelee, että jos paremmin kiihdytään ylämäessä, niin alamäessä helpottaa. Iltaisin ehkä rasvataan konetta öljyillä, aluksi viikonloppuisin. Yhtäkkiä öljyä saattaa kulua keskellä viikkoa. Joitakin tehokoneita houkuttelee paksumpi öljy ja jäähdytys saattaa jäädä päälle.
Supertehokoneetkaan eivät pysty auttamaan. Joko he eivät ymmärrä tai sitten he eivät vain jaksa. Supertehokoneetkin vaatisivat huoltoa, useat jopa isompia korjauksia. Mutta aikaa huoltoon tai pysähtymiseen ei ole. Tehokoneista otetaan kaikki hyöty irti ja kun ne väsähtävät siirretään ne syrjään. Saavutuksista on pidettävä kiinni, vaikka se vaatii aina vaan enemmän tehoa.
Lidia havahtuu, hän tuntee katseet itsessään. Kokoushuoneessa on hiljaista. Hän tajuaa, että hänen pitäisi sanoa jotain tai vastata hänelle annettuun kysymykseen. Tuijottavat katseet nostattavat punaa hänen poskilleen ja kysyvät ilmeet hämmentävät. Mihin hänen pitäisi vastata tai mitä hänen pitäisi sanoa?
– Anteeksi, Lidia sopertaa, en kuullut.
Häntä hävettää, mikä ihme minuun meni.